Tietävätkö villieläimet olla tulematta meidän pöytiimme ja metsän poluilla eteemme koska meillä on turmelias vallankäytön mahdollisuus riistää heiltä elämä? Ajattelen tätä ja kuuntelen lintujen laulua. Istun terassillani. Joskus linnut ovat tosi lähellä ja laulavat todella voimakkaasti niin että heidän viserrys pistää korvia. Koskaan ne eivät kuitenkaan tule minun olkapäälle. Ne eivät istahda saman pöydän ääreen.
Kuvitellaanpa tilanne ihmisten tilaan. Kun saavut kahvilaan näet yhdessä pöydässä istuvan vieraan ihmisen. Normaali käytäntö, jos vierellä on vapaa pöytä, on istumalla siihen vapaaseen. Näin istutte vierekkäin vierekkäisissä pöydissä ja ette puhu toisillenne. Tämä käytös on ominaista suomalaiselle kulttuurille. Nyt palataan takaisin lintuihin, jotka oletettavasti ovat koko kevään olleet samoja pensaissani eläviä lintuja. Minä en ole heille vieras. He ovat nähneet minut useasti terassillani. Olemme siis kasvo- ja nokkatuttuja toisillemme.
Vaihdetaanpa kahvilassa istuva tuntematon ihminen tuttavalliseen naapuriin. Samalla tavalla kuin pensaani linnuille, tälle naapurille olen kasvotuttu. Naapurin kanssa en vielä ole keskustellut mutta olen häntä kuukauden ajan useasti nähnyt. Hänen eleet ovat ystävällisiä. Kuvitellaan nyt kahvilassa hänen istuvan yksin vierellä tyhjä pöytä istuimineen. Yksinistumisen mahdollisuuden sijasta valitsen hänen pöydän ja kysyn “Sopiiko tähän istua?” osoittaen hänen pöytään kuuluvaa istuinta. Tutustumme toisiimme, jaamme kokemuksia, löydämme puheenaiheita. Osoittautuu että meidän poliittiset ja filosofiset näkemykset eroavat. Emme tule toimeen keskenään ja yleinen energia välillämme ei satu toimimaan yhteen, ei sitten mitenkään. Tuskin kumpikaan meistä kuitenkaan ajattelee että on kykenevä, saatika halukas riistämään toisen elämän! Tuttavuusarpapelissä kävi nyt vaan näin. Ei ollut hyvä tyyppi. Seuraavalla kerralla valitsen sen vapaan pöydän. Lohdullista kuitenkin on, että tämä henkilö ei tunkeudu kotiini eikä pakota läsnäoloansa minuun keskellä yötä.
Toivon tällä ajatuksieni pyörittelyllä saattamaan itseni ymmärtämään miksi linnut, jotka ovat nähneet minut kuukauden ajan ystävällisesti istuen juomassa aamukahviani eivät tule pöytääni tutustumaan. En minä niille mitään pahaa tee. Enhän… En varmasti. Niin kauan kun eivät uniani häiritse ja talooni tunkeudu niin en. Samoin samaisella pöyrittelyllä lie toivon oikeuttavani riistää hiiren elämän. En kai sitä olisi tehnyt jos hän kahvia kanssani nauttisi terassilla kertoen hiiritarinoita ja voivotelleen parisuhdehuolia. En olisi hiirtä litistänyt vaikka meidän näkemykset metsänhoidon politiikasta eroaisivat kuin kuu ja aurinko. Mutta, kaikki rauhanomaisuus muuttuu kun jokin elävä olento tunkeutuu kotiini. Kun se luvatta tulee syömään ruokaani, häiritsemään uniani, aiheuttamaan turvattomuutta ja järkyttämään kodin tasapainoa.
Herään yöllä välikaton sisällä kiitävään juoksuun. Säikähdän sitä. Nopeasti ymmärrän sen on oltava jyrsijä. Toivottavasti hiiri eikä rotta. Järkeillen pyrin saamaan itseni takaisin uneen ajatellen vastaavaa toteamaa kuin mitä edellä kirjoitin. Eihän jyrsijä minun sänkyyni tule. Eläin väistää ihmistä. Seuraavana aamuna aloitan normaalisti päivärutiinit. Istun tietokoneen edessä pelaamassa. Tämä on sitä aikaa kun sukelsin nettiriippuvuuden kokemukseen. Pelasin siis todella paljon ja se oli elämässäni varsin hallitseva asia. Vaikka kuinka peliriippuvainen olin niin nälkää en pystynyt itsestäni siirtämään. Pelistä lyhyt tauko, silmänikin sitä jo vuotivat. Kävelen eteiseen ja otan perunoita lattialta käteeni. Yksi peruna on puoliksi syöty! Se on täynnä pieniä haukkuja. Helvetin rotta! Katson perunaa uudestaan. Ei se kyllä onneksi rotta ole. Nämä suujäljet ovat sen verran pieniä. Kurkkaan sitten perunakassiin ja siellä on läjä hiirenpaskaa. Se on sellaista pientä kolmen millimetrin pituista mustaa pökälettä kassi täydeltä. Kuinka saastaisia elukoita nämä ovat kun pureskellen perunaa ne kakkivat sitä toisesta päästään ulos? Perunat roskiin. Siivoan paikan. Päätän aktivoidan hiiren loukut. Se siitä rauhanomaisesta aamukahvittelusta. Raja on ylitetty. Kotiini on tunkeuduttu.
Hiiristä eroon pääsemiseen on kolme keinoa: Voin käyttää hiirenmyrkkyjä. Ne toimivat hiiriavusteisesti. Hiiri ottaa myrkytetyn syötteen ja vie sen pesäänsä. Kuolee sitten siellä. Toinen tapa on asettaa herkkuja ansoihin ja toivoa että hiiri lankeaa niihin. Kolmas on siivota asuntoa niin ettei perunaa säilytetä lattialla. Päätän käyttää näitä kaikkia vaihtoehtoja. Tehokkaimmaksi näistä osoittautuu hiirenloukku. Se on myös eniten unta häiritsevä. Herään keskellä yötä pistävään napsaukseen. Sydän lyö kahtasataa! Mikä se voi olla? Hiiren hiljaa makaan silmät auki, kuuntelen ääniä. Mitään ei kuulu mistään. Sovittelen itseni lepoon ajatellen sen varmaan ollen hiirenloukku. Hyi! Nukunko nyt kuollut hiiri talossani? Rauhoitan itseäni, enhän vielä ole varma hiirestä. Ehkä tuuli kaatoi ulkona lyhdyn. Siitä se ääni varmaan oli.
Aamusta ymmärrän maailmassa olevan yksi hiiri vähemmän. Kuinka monta niitä muuten vuorokaudessa lisää syntyy? Nostan hiirenloukun silmieni tasalle. Pieni pörröinen söpöliini kurottaa käpäläänsä juustoa kohti. Se mitä sen pikimustat silmät eilen näkivät niin nyt niissä ei näy siitä jälkeäkään. Ne ovat kaksi mustaa elotonta nappia.
Annan hiiren ruumiin tippua jorpakkoon. Toivon kissan tai toisen tulevan sen tuosta hakemaan. Elinvoiman hukkaan heittämistä antaa pienen makupalan vain tuohon maatua. Syövätkö linnut hiiriä? Sitten, sisälle kävellessä ajattelen tehtäväni suoritetuksi. Hiiri on pyydystetty. Saan nukkua rauhassa- en saa! Herään taas yöllä samaan rapinaan. Hiirenloukut vireille, juusto syötiksi. RAPS! Sydän hakkaa taas kahtasataa keskellä yötä. Nyt tiedän nopeammin arvata että se oli varmasti hiirenloukku. Toisen hiiren jälkeen vielä kolmaskin söpöliini katkaiseen itseltään niskat astuen ansavipuun. Tämä kolmas kuoli juustopala suussa. Sen pienet huulet olivat valmiina maistamaan maukasta edamia ja toivon että tässä maistelun hurmoksessa se kivuttomasti hiiritaivaaseen päätyi. Uskon itse asiassa kolmannen hiiren varastaneen juuston toisena loukkuun joutuneen kuolleen hiiren edestä. Nimittäin toisella kerralla loukkuun jääneen hiiren edestä oli juustopala putsattu. Kuinka nälkäinen sinun pitää olla että ottaisit kuolleen toverisi edestä lauenneesta ansasta ruokaa ja jättäisit ystäväsi ruumiin siihen. Taidan olla hiirien kanssa eettisistä elämänkysymyksistä erimieltä. Siitä sopisi kahvipöydässä keskustella.
Pariin viikkoon ei ole hiiriansa rapsahdellut. Taitaa juustokin olla kuivunut. Enkä ole kuullut vimmattuja katon eteläpäädystä pohjoiseen ravaamisen ääniä. Hiirikommuuni on tuhottu talostani. Olen hiirien tappaja. Puolustin kotirauhaani.
Leave a Reply